Odotellessani pääsyä takaisin blogilistalle pistin pohjan uusiksi. Tästä tulikin aika ärhäkkä :) Mutta vaihtelu virkistää ja kun nyt hiffasin jotain tuosta koodikielestä, niin erilaisilla vaihtoehdoilla leikkiminen onkin aika kivaa.

On ollut vähän mieli maassa koko illan. Taidan olla tulossa vanhaksi, kun mielen pohjalle jää nykyään vaivaamaan aika herkästi jotkut sellaiset pienetkin tuiskahdukset, joita sentään meille jokaiselle joskus sattuu. Mulla tuppaa menemään nykyään aika helposti hermot äitini kanssa, eikä se tunnu jälkikäteen kivalta. Ei tässä nyt mitään katastrofaalista ole tapahtunut, mutta taidan olla niin ylikiltti tyttö, että pieninkin ärsyyntymisen esiintyminen omassa äänensävyssäni äidin kanssa puhuessani jättää itselleni kenkun olon. Ja kun äitini on aina ollut muutenkin oikea loukkaantumisen mestari ja marttyyrimamma, niin hänestä kyllä huomaa ja kuulee heti, milloin olen sanonut jotain hieman liian terävään äänensävyyn. Luultavasti se itkeä tuhersi nytkin sen puhelun jälkeen - ja mulla on paska olo. Vaikkei todellakaan edes riidelty, vaan koitin esittää oman mielipiteeni riittävän nasevasti. Välillä minusta tuntuu kauhean vaikealta olla niin sanotusti pätevöitynyt aikuinen äitini seurassa. Tässä äiti-tytär -suhteessamme on dynamiikka ollut aina jotenkin perseellään. Aina johonkin suuntaan vinksallaan. Periaatteessa ollaan toki ihan hyvissä väleissä ja tietyllä tapaa hyvin läheisiäkin. Mutta silti. Toivottavasti osaisin olla omalle lapselleni vähän toisenlainen äiti; en halua että oma lapseni arastelee eriävän mielipiteensä esittämistä minulle!

Kai sitä pitäisi suoriutua jo nukkumaan. Onneksi huomenna on perjantai. Tämä viikko on tuntunut jotenkin ihan hämmästyttävän pitkältä. Ja minulla on enää ensi viikko töitä - sitten lomalle!     

Jotenkin ollut matala bloggausfiilis, kun olen huomannut ettei täällä ole tuon saamarin blogilistan uudistuksen jälkeen käynyt kuin pari hassua (kiitos kuitenkin teille!) ihmistä per päivä kurkkimassa. En ole saanut mitään vastausta vielä kysymykseeni, että miten tämän blogin saisi takaisin listalle, itse kun en pysty sitä näköjään tekemään.

Flunssa on alkanut helpottamaan, mutta kiireitä on vähän pidellyt niin ettei tiedä mihin suuntaan repeisi. Pikkuhiljaa voisin alkaa ajattelemaan noita liikunnallisia aktiviteetteja. Surffailin vähän siellä täällä ja tein vertailua kuntosalien tarjonnasta. Järkytyin hiukan hintatasosta ja ehkä eniten siitä miten tiiviisti ja pitkään sitä pitää sitoutua käymään, jos hankkii jäsenyyden johonkin tietylle salille. 10x kortit on tehty joko niin hiivatin kalliksi ettei sellaista hintaa maksa naapurin erkkikään tai sitten joiltakin saleilta ne on jopa lakkautettu kokonaan. Kai se täytyy kuitenkin hankkia se mansikoita maksava 10x kortti parille eri salille ensin, jotta voin tehdä vertailua siitä missä viihdyn parhaiten. En aio ostaa sikaa säkissä ja sitoutua herra ties kuinka pitkäksi aikaa salille josta en tykkää.

Äitienpäivä sujui ihanasti ja lapsonen oli väsännyt jopa kolme erilaista äitienpäiväkorttia mulle. "Maailman paras äiti", "ihana rakas äiti" ja "kiva äiti, rakastan sinua!" luki korteissa. Oli se niin liikuttavaa :) Mitäs kaksilahkeisista kun maailmassa on tärkeämpääkin!  

Ratkiriemukasta perjantai-iltaa! Tässähän tämä menee vuoronperään telkkarin ja koneen äärellä, kun ei muutakaan voi. Tulin sitten kumminkin kipeäksi, taisin vain tahdonvoimalla selvitä siitä rilluttelupäivästä ja -illasta... Nyt on olo kuin junan alle jäänyt. Kaikki röörit tukossa ja kuumetta ihan riittävästi.

Blogilista jatkaa yhä sekoiluaan ainakin jossain määrin, joten sinne en viitsi lähteä toistaiseksi tuhraamaan. Oma blogini on kadonnut listoilta kuten jotkut suosikeistanikin. Onneksi suurin osa niistä on todellakin tässä ihan oman blogini reunukseen liimattuna :) Ehkä viikonloppuna jaksan jo taas paneutua mihin tahansa asiaan paremmin, nyt päällimmäisenä mielessä on nenän niistäminen ja vaakatasoon pääseminen. Palaan blogini ääreen paremmalla voinnilla...  

Töihin taas. Mulla taisi olla sellainen pikaflunssa toissapäivänä ja vielä eilenkin, nyt tuntuu olo jo ihan kohtalaisen hyvältä, vaikken saanut yöllä edes kunnolla nukutuksi. Viime yönä valvotti Mies. Näin hänet eilen ihan vilaukselta kaukaa, tuskin edes erotin kunnolla kasvoja. Silti olin muka varma siitä että Mieskin näki/katsoi minuun hetken viivähtäen..? No, minun suuntaani se ainakin katsoi, voihan olla ettei se edes huomannut minua oikeasti. Mutta pitkästä aikaa mietin ja kaivelin taas sen jälkeen kaikkea mennyttä, sanottua ja tehtyä oikein kunnolla ja se teki minut surulliseksi. Aloin kaipaamaan aikakonetta joka taikoisi minut niihin aikoihin, kun kaikki näytti hänen suhteensa vielä valoisalta ja toiveikkaalta. Enpä tiedä haluaisinko varsinaisesti enää mitään uutta yritystä tällä hetkellä, vaikka Mies jostain käsittämättömästä syystä havahtuisikin siihen että olin parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut... Se ei taitaisi enää vörkkiä - kerran totaalisesti kuopattu ja eroitkut itketty. Mutta en voi kieltää, etteikö aina silloin tällöin olisi tietynlainen ikävä. Viime yönä oli.

Tavallaan haluaisin kovasti tietää, mitä hänelle kuuluu tällä hetkellä. Miten elämä ja arki sujuu, onko hän onnellinen? Onko hän löytänyt jonkun tilalleni? Onko hän ihastunut? Vai haluaisinko sittenkään tietää... Mitä jos Mies tosiaan on onnellisesti jonkun muun paijattavana? Hymyilee ihanasti jollekulle muulle ja katsoo syvälle silmiin, kuten minua ennen? Haluaisinko todellakin tietää? Ehkä en sittenkään. Ehkä en ole vielä ihan niin vahvistunut, että kestäisin kuitenkaan sellaisia uutisia. Pitää jättää nyt nämä mietteet taas taka-alalle. Pitää jatkaa elämää.

Tänään olisi vähän rilluttelua tiedossa työpaikan järkkäämänä. Oikeastaan odotan sitä ihan suhteellisen innostuneena, saa vähän vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen. Mutta kännejä en vedä :)

Niin ja toivottavasti tuo Blogilista saadaan todellakin pian kuntoon. Siellä on kaikki mahdollinen ihan sekaisin. Suosikkilistaltani on hävinnyt läjä lemppariblogejani, niiden etsimiseen menee taas tovi - jos löytyy enää ollenkaan kun kaikki avainsanat ja kategoriatkin on sekaisin. Ei hyvää päivää. Veikkaan että siellä jollakulla ellei useammallakin on aikamoinen stressi päällä tällä hetkellä! En toisaalta edes ihan ymmärrä, miksi toimivaa systeemiä piti lähteä ylipäätään korjailemaan noin rajusti. Varsinkin kun vanha oli selkeämpi ja parempi. Höh. 

"Itsenäistyminen, koti, käsityöt, leivonta, neulonta, nuoret, opiskelu, virkkaus.." No heh, siinäpä listaa kerrakseen. Kaikki se millä ei kyllä ole kerrassaan mitään tekemistä tämän blogin kanssa. Paitsi että tänään näyttävästi uudistuneen Blogilistan mielestä on.

Siinäpä onkin taas sen laatuinen uudistus, että parannuksesta ei ainakaan voida puhua. Tietty jotkut asiat siellä ovat selvästikin vielä niin sanotusti vaiheessa, eikä niistä niin ollen kannata varmaan vielä kauheasti peljästyä (paitsi että pelästyin jo ja etenkin ärsyynnyin), mutta selvästi näkee myös, että on asioita jotka tulevat olemaan tästedes noin. Siis ihan helvetin paljon huonommin. Tahtoo vanhan systeemin takaisin! Ehkei sekään täydellinen ollut, mutta enemmän infoa siitä irtosi huomattavasti vähemmällä vaivalla ja se oli selkeämpi. Nyt se koko sivusto on siis niin perseestä. 

Oli ihan pakko avautua, kiitos kysymästä.

***

EDIT / Ehhehhheee..! Tällä hetkellä tätä blogiani kuvaa Blogilistalla sanat

Palelee. Olihan tämä arvattavissa, että se lapsen flunssa tarttuu minuunkin. Että voikin olla ankeata; jalkaa jomottaa, korvaa pakottaa, kättä kihelmöi, kurkussani on kaktus ja pää on räkää täynnä. Kuumettakin taitaa pukata päälle palelusta päätellen. Ketorinia, mustaherukkamehua, kurkkupastilleja ja nenäliinoja on kulunut tänään jo aikamoinen läjä.

Otti päähän olla töissä. Varsinkin vitutti kun jouduin avautumaan isommalle pomolle eräästä epäkohdasta joka koskee siinä meidän välissämme huseeraavaa esimiestä. No, sanoin epämukavan totuuden kun kysyttiin, mutta silti asia hiertää mieltäni kuin kivi kengässä ja jotenkin tunnen itseni... mikä se sana olikaan jota kersoina aina käytettiin? Kantelupukiksi. Myönnän että olen aina ollut liiankin nössö sanomaan mistään/kenestäkään mitään negatiivista, en ole niitä ihmisiä jotka parhaiten osaisivat pitää oikeuksistaan kiinni työelämässä. Tosin en kyllä yleensä sitten sellaisista asioista purnaakaan, mille en itse ole valmis tekemään mitään. Pidän vaan pääni kiinni ja olen ihan tyytyväinen - tai ainakin melkein. Tällä kertaa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tuoda ikävä seikka esiin. Normaalia varmasti suurimmalle osalle ihmisistä työelämän puitteissa, mutta minulle henk. koht. jotenkin kiusallinen hetki. Toisaalta ajattelin, että ei tuo työpaikka minulle ihan niin tärkeä ole, että alkaisin jotenkin liikaa nöyristelemään ja nössöilemään. Sanoin totuuden kun kysyttiin ja that's it. Toinen vaihtoehto kun olisi ollut ottaa "hälläväliä" -asenneviitta omille harteilleni ja sitä en suostunut tekemään, kun kerran se ei ole totuus. Homma kusee siinä väliportaassa ja varmaan pomonkin on se hyvä tietää. No, ehkei mun kannata miettiä liikaa tuota asiaa. Jokapäiväistä kauraahan tuo on.

Kyllä tekee pahaa katsoa peiliin. Tarkoitan ihan konkreettisesti, en mitään psykologista hömppää :) Olo on niiiin väsähtänyt, ja se kyllä näkyykin minusta. Ikä ei tule yksin. Pikkuhiljaa sen jälkeen kun täytin 30, on alkanut tuntumaan siltä että kaikki ylimääräinen stressi ja unenpuute ja sairastelu näkyy välittömästi naamassa. Että jos terveenä ja virkeänä onkin vielä yhtä hehkeän oloinen ja näköinen kuin 2-kymppisenä (no heh heh) niin sairastelu ja pienikin univaje kertoo kyllä heti todellisen iän. Tuntuu kuin päivässä tulisi aina 10 vuotta ikää lisää kun saan pikku nuhan.

Pitäisköhän tästä raahautua pehkuihin. Ehkä pieni lukukierros ennen sitä...           

Kai se pitäisi asettua jo vaakatasoon. Mutta kun ei nukuta, vaan on jotenkin levoton olo. Vähän sellainen kuin jännittäisin jotain tulevaa, mutta en tiedä mitä. Ei tässä pitäisi mitään sen kummempia olla tulollaan - toisaalta tässä saattaa olla vaikka mitä vielä edessä. Monta asiaa on avoinna ja monia polkuja edessä, joista pitäisi valita. Yöllä tuntuu sitäpaitsi olevan muutenkin helpompaa kirjoitella kipeistä asioista, kun kukaan ei ole kuulemassa itkuani. Ei konkreettisesti eikä myöskään ajatuksena, että ruudun toisella puolen on joku lukemassa reaaliajassa kuten päivällä todennäköisemmin on. Vähän kuin olisin tämän läppärin edessä istumisen sijaan peiton alla yksin, miettimässä syntyjä syviä ja itkemässä ikävääni pimeässä huoneessa ennen nukahtamista. Yöllä on helpompi päästää kipeät ajatukset valloilleen. 

En oikein saa mistään kiinni ja kaipaisin juuri nyt kipeästi erästä läheistä ystävääni. Mitä meille on tapahtunut ja missä välissä? Ennen oltiin kuin paita ja perse, nykyään tapaamme vain aika satunnaisesti. Minusta se ei ole ollut kiinni, kyllä mulla olisi ollut aikaa ja haluja tavata, mutta ystävälläni ei ainakaan aikaa, haluista en tiedä. Kaikki muuttui aika nopeaan tahtiin sen jälkeen kun minusta tuli täyssinkku. Avioeroni jälkeenhän minulla oli Mies, mutta sen jälkeen ei ketään. Pitää tässä vähän vielä parannella haavoja... Joka tapauksessa mulla on jotenkin sellainen kutina, että minut koetaan tällaisenaan jotenkin uhkana. Mikä on sinänsä kyllä täysin turha, ellei peräti naurettava ajatus. Mutta näin se vaan tuntuu olevan. En ole kuuna päivänä ystävieni miehiä vokotellut, enkä tule sellaista tekemäänkään. Sellainen nyt vaan on kertakaikkiaan täysin perseestä, eikä moiset kujeet ole käynyt edes mielessäni koskaan. Paitsi siinä mielessä nyt kun olen joutunut miettimään, miksi tämä nimenomainen ystävyyssuhde on niin selkeästi viilentynyt. En keksi oikein mitään muuta järjellistä syytä kuin juuri se, että minut koetaan uhkana. Kenties alitajuisesti ja vailla minkäänlaista tietoista välttelynhalua, mutta kuitenkin. 

Nauraisin hersyvästi ja sydämeni pohjasta moiselle ajatukselle, ellei asia olisi niin kipeä.  

Voi herran pieksut, selviänköhän minä edes hengissä tästä vappulomasta?! Listalla on jo yksi sijoiltaan mennyt jalka, yksi vatsataudin poikanen, yksi ampiaisen pisto korvassa, yksi palovamma kädessä ja kello on vasta 15.40 sunnuntai-iltapäivällä. Vielä ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä!

Sain äsken kuningasajatuksen lähteä retkeilemään tuohon pihan tuntumaan. Ajattelin ihan vilpittömästi sen olevan sopivan leppoisaa meininkiä näin puolikuntoisille. Itse en tällä jalallani kauemmas voi lähteä ja toisaalta jälkikasvukin on selkeästi vielä toipilas, niin että pikku pihapiknikki näin hienolla ilmalla vaikutti just passelilta toiminnalta. Paitsi että en ottanut huomioon vihaisen ampparin (tai mikä lie olikaan, en ehtinyt kunnolla nähdä) mahdollisuutta. Siinä meillä oli eväät juomineen esillä kun tämä herhiläinen hyökkää huulilleni. Läpsäisin sitä kauemmaksi ja normaalistihan olisin juossut ja kovaa karkuun, mutta nythän en sitä siis voinut tehdä. Lopputulos oli että se saakeli ehti pistää mua korvalehteen! Siinä hötäkässä tietysti kaadoin tulikuumat kahvitkin kädelleni, jonka seurauksena sitä inhottavasti kihelmöi. Ei siitä nyt sentään ihan kauheita vammoja syntynyt, mutta kumminkin. Oli muuten elämäni ensimmäinen ampiaisenpisto (jos se nyt oli se) ja korvalehti on kuin punainen potkupallo. Aika kiva. Onneksi mulla on pitkä tukka, joten sen saa kivasti piiloon huomenna töissä.

Töissä.. todellakin äkkiä takaisin työn ääreen, löhöily on vaa-ral-lis-ta!

Ai niin, munhan piti laittaa tähän näytille parit kengät, jotka äitimuori toi mulle tuliaisina! Siis aivan ihanat, vai mitäs sanotte näistä:

ja näistä:

Mä olen ihan kenkäfriikki ja kenkäpareja löytyy kaapista varmaan sadoittain.. Glups. Mutta aina sinne sekaan parit uudetkin mahtuu! Kuvan laatu ei taida olla maailman paras, varsinkin kun jouduin pienentämään noita tähän aika reilusti. Eiköhän noista silti selvän saa - jälkimmäiset on varvassandaalit, ihan kuin karkit. Ihanat jalassa ja ilmavat. Nyt äkkiä koipi kuntoon!     

Jalkaa jomottaa vieläkin kun en malttaisi millään lepuuttaa sitä asianmukaisesti. Jotenkin en voi tajuta että nyrjäytin sen todellakin niin pahasti, etten voisi muka ihan varovaisesti astua sille.. Ottaa päähän kun mitään ei voi oikeastaan tehdä eikä mihinkään lähteä. Lapsi on edelleen kipeänä mikä tietysti omalta osaltaan rajoittaa vaihtoehtoja. Eilen kävin muutaman tunnin päivystämässä töissä - täysin turhan panttina. Onneksi oli tätä blogin säätämistä, ettei ihan mennyt peukaloiden pyörittämiseksi. Enkä muuten jaksanut uhrata aikaani enää yhtään niiden edellisen pohjan koodien parissa kun en niistä oikeastaan edes mitään ymmärräkään, joten heitin tähän nyt tällaisen. Tykkään kyllä tästäkin, ei sen puoleen. Toivottavasti näkyy nyt kaikille kaikki oleellinen.. Ainoa minkä tiedän saattavan näkyä erilailla joillekin, on tuo blogin nimen fontti. Halusin siihen hauskan Poornutin ja sitä fonttia ei ehkä joka koneelta löydy, joten se näkyy sitten kenellä minkäkinlaisella korvaavalla fontilla. No, mutta se todellakin siitä. Ei enää gallupeja - ellei joku välttämättä tahdo antaa palautetta :)

Tänään on vähän viluttanut ja nyt kiertää jo epälupaavasti vatsassakin... Meillä on kuulema ollut töissä rajua vatsatautia liikkeellä, joten voinee olettaa, että ensi yön ja huomisen vietänkin sitten toiletin puolella. Ja eiköhän se sitä myöten tuohon mukulaankin iske, niin ettei tässä ainakaan liikaa pääse rentoutumaan tänä viikonloppuna. 

Ihanaa, enää kolme viikkoa loman alkuun! Joudun pitämään lomani kahdessa osassa; eka touko-kesäkuussa ja toinen pätkä heinä-elokuussa. Eipä se kauheasti edes harmita. Voi olla ihan kivaakin. Ja siinä kesä-heinäkuussa kun joudun töissä olemaan, on työpaikalla kuitenkin hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Tuskin silloin ainakaan työn määrän vuoksi pääsee liikaa stressaantumaan, pikemminkin se on aina niin ettei meinaa keksiä millään mitään tekemistä. Eläköön netti ja naistenlehdet!    

Blogipohjan säätäminen jäi päivällä vähän kesken, mutta jotain ehdin sentään tehdä. Tällä hetkellä palikat näyttäisi olevan suurin piirtein kohdillaan sekä työ- että kotikoneellani, eikä mitään jää ainakaan piiloon. Kotikoneella näyttää paremmalta ja työkoneella hieman vähemmän hyvältä edelleen, mutta ei mahda minkään. Tuntuu olevan kaikissa kuvallisissa pohjissa ainakin vähän samaa vammaa, en ole vain koskaan aikaisemmin sitä tajunnut kun en ole sattunut katselemaan samoja blogeja monilla eri näytöillä ja resoluutioilla kuten tänään. Suurin piirtein en ole edes aiemmin tajunnut että niitä voi ylipäätään olla niin monia erilaisia ja erilailla käyttäytyviä :)

Mitä tulee tuohon fontin kummalliseen vaihtumiseen, niin se taas on kiinni siitä sattuuko eri koneilla olemaan samat fontit käytössä. Tuleekohan tietyt fontit jotenkin oletuksena käyttöjärjestelmän mukana ja siten se valikoima myös vaihtelee..? Niitä kai saa ladatakin jostain lisää. Se fontti mikä pelittää tällä koneella näyttääkin ihan hassulta toisessa koneessa, koska siinä ei ole edes käytössä kyseistä fonttia. Kai se sitten arpoo summamutikassa jonkun ääliömäisen, aakkosissa seuraavana olevan fontin tai jotain. Eli mitä tästä opimme; aina ja joka tilanteessa kannattaa kirjoittaessaan käyttää niitä tuttuja iänikuisia muutamia fontteja kuten arial, courier, georgia, tahoma, verdana.. eikä alkaa kikkailemaan millään hienoilla Bodoni MT Blackeilla kun ei se kumminkaan näy oikein kuin harvoissa koneissa. Tylsää.

Tää ei tahtois millään luopua tästä ihanasta pohjasta! Tein kompromissin, joka nyt siis toivottavasti näyttää suht siedettävältä kaikille. Siis että kaikki osaset näkyy otsikkoa myöten ja vaihdoin tähän fontiksi Book Antiquan, joka on sentään suhteellisen yleinen, muttei ihan sitä peruskamaa. Pakko olla sen verran kapinallinen! Tämä kyseinen fontti löytyy ainakin omalta koneeltani, työkoneeltani, eksän koneelta sekä sen työkoneelta ja parin kaverinkin. Niin että suurimmalla osalla tämän pitäisi nyt näkyä kai oikein. Vaan en saanut tekstiä ihan niin pieneksi ja sieväksi kuin se ensin oli sillä superharvinaisella fontilla, jonka onnistuin bongaamaan täältä oman, sinänsä vaatimattoman koneeni uumenista :)  Btw, ei minusta ikinä pohjien tekijää tulisi. Pelkästään parin säädön kanssa menee ikä ja terveys, hermoista puhumattakaan. Onko pakko olla niin luupääesteetikko ettei peruspohja kelpaa?!

Niin, tosiaan.. se kaino vieno kysymykseni kuuluu, että onko yhä edelleen joku jolta jää jotain piiloon tai muuten vaan näyttää järjettömältä..? Ja jos niin mikä? Ihan uteliaisuudesta olisi kiva tietää.  

PS. Jaahas ja just tajusin että edellinen galluppi deletoitui sitten tässä sählätessä.. Kommentit sentään jäi tähän olemaan. Heh heh. Juu ei minua voi millään muotoa kutsua ainakaan tietokonevelhoksi!

Täysin henkilövahingoitta ei täällä meidän huushollissa ole vappu sujunut. Jos maailmasta löytyy joku sählä joka saa jalkansa sijoiltaan jopa kotisohvalla selvinpäin (no okei, yhden siiderin otin), niin se joku löytyy tämän ruudun takaa. Lapsi tuli eilen kipeäksi ja simahtikin yöunilleen jo alkuillasta, joten mun vappuni kului lähinnä surffaillessa ympäri blogistaniaa. Juutuin monen uuden tuttavuuden pariin jopa niin etten malttanut kunnolla vaihtaa välillä asentoa. Nauroin kippurassa, vuodatin pari kyyneltäkin. Eläydyin ja ihmettelin tätä maailman menoa. Olin sitten jotenkin saanut puoli persettäni ja vasemman jalkani puuduksiin niin totaalisesti, että kun lopulta aioin nousta ylös hakeakseni lisää mussutettavaa, nilkkani klunksahti sijoiltaan kun koitin vetää sitä pois ahterini alta. Voi hyvää päivää. Lensin melkein rähmälleni ja oli lähellä etten lyönyt myös leukani olohuoneen pöytään siinä hötäkässä. Aika pahaa jälkeä sitä saattaa näköjään kotisohvallakin löhötessä tulla. Pahimmassa tapauksessa jalka katki ja hampaat kurkussa... No, nilkuttelin eilisen illan/yön sen jalkani kanssa ja oletin ilman muuta että onhan se nyt aamuun mennessä rauhoittunut. Vaan ei. Aamulla kun katsastin tuhoja, huomasin nilkan olevan turvoksissa ja edelleen astumisarka. Perhana! Ei muuta kuin taksilla päivystykseen. Diagnoosi: venähtänyt nivelside eli ei muuta kuin koipi kääreeseen. Hyvää vappua!

Eipä tässä tänään sitten paljon muuta ole voinut tehdäkään kuin olla vaan. Katsottiin yhdessä lasten elokuva Nemoa etsimässä ja kun jälkikasvu oli päiväunilla, katselin ties kuinka monetta kertaa leffan Amélie. Se on niin ihana ja saa minut aina niin hyvälle tuulelle! Tykkään muutenkin ranskalaisista leffoista erityisesti ja Audrey Tautou on aika sympaattinen näyttelijätär.

Tuli tässä mieleeni, että vielä ainakaan pariin viikkoon en taida sitten päästä aloittamaan sitä sporttimimmiksi -projektiani. Voi voi.     

Tässähän suorastaan henki salpautuu! Eikä millään hyvällä. Eräällä työtoverillani on yleensäkin paha tapa lotrata partavettä litratolkulla niin että sen hajun tunnistaa ja sitä voi seurata vaikka silmät ummessa. Se siis jopa maistuu suussani - järkyttävää. Tänään siinä oli vielä vähän vappuextraa - mulla meinasi taju lähteä. Miksi hiivatissa sitä pitää laittaa niin runsaalla kädellä? Tämä ihmettelyni koskee siis yhtälailla sekä haju- että partavesiä. Mun mielestäni sellainen viiden metrin päähän haiseva rankkitynnyri ei ole edes tyylikästä, vaan jotenkin viehkolta tuntuu sellainen tuoksu, jonka voi haistaa vain olemalla ihan lähellä... Eikö nämä tyypit itse huomaa sitä liikakäyttöään vai eivätkö tajua että sellainen on ylipäätään mahdollista? Hittolainen, tuntuu että suorastaan hengitystiet turpoavat ja hengittäminen on jotenkin astmaista näiden herrojen ja daamien lähellä. Saati sitten kun joku kyseisenlainen tyyppi istahtaa bussissa viereen. Se on ihan painajaista.

Vappusuunnitelmat menivät vähän läskiksi, mutta toisaalta minua ei edes harmita. Oli tarkoitus lähteä vähän ilottelemaan kaupungille, mutta lapsi sairastui joten se siitä. En halua jättää sitä kipeänä kenenkään hoiviin, eikä toisaalta tuo pakkojuhliminen vappuna ja uutenavuotena kiinnosta minua hirveästi muutenkaan. Kivempi on viettää kavereiden kanssa kotipippaloita tai muuta vastaavaa. Nyt ei ole sitten mitään luvassa. Ostan pussillisen karkkia ja vedän sohvalla simaa huiviin, eiköhän se ole siinä :) Pari hyvää leffaa voisi käydä vaikka hakemassa niin mä luulen että niillä pärjäilee aika kivasti.

Loppuisi nyt tämä työpäivä viimein! Ainakin puolet porukasta on jo poistunut keskuudestamme vapun viettoon, mutta itse joudun päivystämään loppuun saakka. Sattui paska nakki siinä mielessä mutta aina ei voi voittaa. Eikä edes joka kerta.

Hauskaa vappua ja aurinkoa kaikille! Örveltäkäämme hillitysti.   

On nämä lääkäreiden sanelut niin huikeita - tällaista blondia ainakin naurattaa joka kerta.. :) 

- Jatkosuunnitelmat ja johdonpäätökset

- Kirjoitetaan allekkain yhteen riviin.

- Deporino-nenätipat pään ollessa ylösalaisin x 3.

- Oikean korvan käyttö ei ole vasemmalla puolella suositeltavaa

- Kertoo, että melupaikan työtaso ei ole kovinkaan korkea.

- Tilataan yhdellä jalalla seisovat lantiokuvat.

- Kyseessä siis ainoa silmä, joka kaihileikkaukseen ei mielellään lähde niin kauan kuin toimeen tulee eikä potilas itsekään ole tässä vaiheessa leikkaukseen halukas

- Käyttää molempia käsineitä

- Juonut kaksi pulloa kirkasta puoleen mieheen 

- Viime aikoina reilusti käyttänyt, nyt kertoo ettei viime aikoina ole.

- Lähettämisen syynä ovat lähinnä kävelyvaivat jaloissa.

- Otetaan valokopio potilaasta ja annetaan mukaan. Vannotaan nyt olemaan kuulolaitetta käyttämättä aivan tarpeellisissa tilanteissa.

- Huonoa ruokahaluttomuutta ollut koko ajan.  

- Vaivaa kengässä ja haluaa sen poistoa.

- Potilaan yleistila tyydyttävä, rakenne pitkä ja laiha ja ravitsemustila laihahko. 

- Riisuutuu ja pukeutuu avutta. Kävely on kankeaa erityisesti sukkien ja kenkien osalta.

- 1 kk sitten mennyt ensiapupoliklinikalle, josta ei mitään löytynyt.

- Potilas nukutetaan ja tartutaan siihen vierasesinepihdeillä.  

- Sukeltanut ollessaan työmatkalla uima-altaaseen.

- Potilaan selkäkipu kipeytyy seisomisesta.

- Useita nilkkoja molemmissa jaloissa, enemmän vasemmalla.

- Vasemman posken ihomuutos, joka sijaitsee oikean silmän alla, poistetaan.

- Huom! Koko ajan kyseessä vasen polvi vaikka olisi välillä oikeasta puhe. 

- Sen jälkeen on sisätautilääkäri potilasta hoidellut ja pärjäillyt tyydyttävästi.

Loistavaa.

Voi helvetti että meinasi äsken sydän pysähtyä! Lapsi oli isänsä luona tänään ja oli puhe että seiskan tai puoli kasin hujakoilla ex tuo hänet kotiin. Oltiinkin jo puhelinyhteydessä hyvissä ajoin ja ex sanoi että "ollaan autolla liikenteessä ja 5 minsan päästä siellä.." Ok, oletin siis että he todellakin ovat viiden tai ainakin kymmenen minuutin sisään täällä. Mutta ei kuulu vartin päästäkään. Ei 20 minuutinkaan päästä. Sitten jo soitin exälle kysyäkseni missä viipyvät. Ei vastausta. Toisen kerran. Ei edelleenkään vastausta. Ei vaikka kuinka monta kertaa soitin peräkkäin, puolen tunnin ajan. Apua perkele! Kamoon, kenellä muka ei olisi tullut jo pahat aavistukset mieleen?! Tunnin kuluttua sydän hakkasi jo tuhatta ja sataa ja itkukin pääsi, myönnän että alkoi olla jo aika epätoivoinen olo. Läksin juuri ulos aikomuksenani lähteä katsomaan lähiojat ja muut jorpakot, että mihin hittoon ne ovat ajaneet ulos - kunnes tämä kaksikko kaikessa rauhassa lampsii pihaan! Ei minkäänlaista kiirettä, vain kauhea hämmästys ja ärsyynnys siitä että olen ihan "hysteerinen." Jumalauta, 5 minuutin sijaan meni tunti eikä jätkä voinut ilmoittaa mitään. Olivatkin siinä sen puhelun jälkeen ex tempore päättäneet jättää auton exän pihaan, ulkoilla ja tulla mutkan kautta kävellen. Kaiken kruunasi tietenkin se, että kännykkää ei viitsitty ottaa mukaan kun ei ollut taskua mihin laittaa se.

Huh huh. Tottakai päällimmäinen tunne oli joka tapauksessa suunnaton helpotus siitä että kaikki oli okei, mutta kyllä minä vedin siitä pienet pultit. En tosin mitenkään huutanut tai raivonnut tai edes syytellyt, mutta annoin kyllä kielen päältäni purkautua pari suhteellisen napakasti valittua sanaa siitä ettei exä voinut ilmoittaa viivytyksestä. En tietenkään lapsen kuullen sanonut yhtään mitään, hillitsin onneksi sen verran itseäni. Tyyppi ei silti missään kohtaa pyytänyt edes anteeksi, ei se nähnyt asiassa mitään ongelmaa eikä myöntänyt edes sitä että oli ajattelematon. Kun "eihän ollut mitään hätääkään!" Minä olen vain yliherkkä hysteerikko ja nalkuttava ämmä ja se siitä. Jätkä lähti lopulta tästä ovet paukkuen aivan kuin häntä olisi kohdeltu kaltoin.

Äh, kylläpä taas muistui mieleeni yksi niistä syistä miksi me ei enää olla naimisissa. Joskus aina tulee mieleeni, että sillä miehellä ei ole lainkaan aitoa eläytymiskykyä toisten hätää kohtaan. Se ei erota sitä perimmäistä syytä miksi tuossakin suunnattomasta säikähdyksestä johtuen vähän suutahdin, vaan ottaa kaiken jotenkin henkilökohtaisena hyökkäyksenä ja arvostelunhaluna. Siinä on mies joka ei siedä minkäänlaista negatiivista palautetta - ainakaan minulta.

No joo, loppu hyvin kaikki hyvin. Kyllä exä onneksi myös leppyy helposti, ja minä vielä helpommin :) Huomenna juttu on jo unohdettu. Mutta se mies ei ikinä myönnä ajattelemattomuuttaan, anteeksipyynnöstä nyt puhumattakaan. Se ei ole niitä ihmisiä jotka tulisivat asiassa vastaan sanomalla että "no olihan se munkin moka.." Ei ikinä. Korkeintaan se saattaa huomenna tarjoutua kunnostamaan mun fillarin :)

Reissuun tekisi taas mieli! Itse asiassa olen tässä vähän kinkkisen tilanteen edessä; lähtisinkö vai en? Eräs miespuolinen ystäväni on houkutellut pitkin kevättä, että lähdettäisiin viettämään kaupunkiviikonloppua johonkin päin Eurooppaa. Itse olen intohimoinen kaupunkilomailija, en niinkään välitä rantalomista jos on pakko valita. Ei niin että mulla niitäkään mitään vastaan olisi mutta.. no, enivei. Tarjolla olisi nyt siis Riika. Tämä ystäväni on lähdössä ilmeisesti toukokuussa sinne ja haluaisi minut mukaan matkaseuraksi. Voi miten mielelläni lähtisin - oikein syyhyttää!! Mutta mitähän siitä loppujen lopuksi tulisi? Vaikka ollaankin todellakin ihan vain pelkkiä ystäviä, niin mulla on jotenkin sellainen kutina että siitä reissusta ei hyvä seuraa. En tiedä miksi, mutta jotenkin mulle heräsi nyt sellainen ajatus, että hänellä kenties on jotain sen kaltaisia odotuksia, joihin en missään nimessä voi vastata. En ole kiinnostunut hänestä lainkaan miehenä, mutta ystävänä hän on toki mitä mainioin. Ääh, pitää miettiä hetki. Tuli sellainenkin mieleeni, että eikö Riikaa verrata joskus Pariisiinkin - rakastavaisten kaupunki?

Minkähänlainen kaupunki Riika mahtaa noin niin kuin muuten olla, onko kukaan käynyt? Kokemuksia? Matkaesitteet ovat aina matkaesitteitä, on aina kiva kuulla aitoja kokemuksia reissun päältä. Sattumalta en taida tietää tai ainakaan muistaa ketään tästä lähipiiristäni, joka siellä olisi käynyt. Saas nähdä lähdenkö minäkään!